Nostalgiaa

Viikko sitten sunnuntaina koin mahtavan nostalgisen elämyksen. Olimme samana päivänä saapuneet Turun asuntoomme ja päättäneet katsoa Ylen Teemalta  Holmbergin  Seitsemän veljeksen tv-taltioinnin.  Suhtaudun yleensä aika pidättyväisesti vanhojen, hyvienkin luku-, kuuntelu- tai katseluelämysten uudelleenlämmittetystä. Aika usein niistä muodostuu melkoisia pettymyksiä, koska niin useat näihin liittyvät elämykset ovat olleet paljon oman aikaansa sidottuja – joko olemassa olevaan ympäristöön tai sitten kokijan omaan kehitysvaiheeseen.

Seitsemän veljeksen ensi-illan aikoihin asuin Turussa ja toimin Turun kaupunginorkesterin intendenttinä, jonka tehtäväkuvaan kuului orkesterin lisäksi mm. Ruisrockin järjestämisvastuu. Taidelaitosten johtajana minulla oli hyvä näköalapaikka kaupunginteatterin kotkien – Ralf Långbackan ja Kalle Holmbergin – suureen kuningastiehen ja olinhan juuri vastikään jättänyt teatteri-,radio- ja tv- arvostelijan työt, koska en katsonut sopivaksi kritikoida kollegoiden johtamia taidelaitoksia.

Näin Seitsemän veljestä eri yhteyksissä varmaan viitisen kertaa ja vaikka esitys pyöri nelisen vuotta, säilytti se ihmeesti tuoreutensa koko esitysperiodinsa ajan. Vuonna 1976 TV-2 taltioi esityksen, vanhan teatterikonkarin, jo nyt edesmenneen Matti Tapion johdolla. Myös tuossa taltioinnissa säilyi esityksen tuoreus ja tempo aivan ihailtavalla tavalla. Tämä ei sellaisenaan olisi mikään kirjoittamisen arvoinen asia tänäkään päivänä, siitäkään huolimatta että kaikkien kolmen ”kotikaupunkini” eli Turun, Oulun  ja Hämeenlinnan teatterit tarpovat juuri tällä hetkellä – jos nyt ei ihan unten mailla, niin ainakin katsojakadon kourissa ja kaukana teatteritaidetta yhtään eteenpäin vievistä voimista.

Silmiinpistävin piirre tai paremminkin korvin kuultavin piirre on näyttelijöiden puheilmaisun kehitys 35 vuodessa. Miten nautittavasti Kiven kaunis kieli istui näyttelijöiden ilmaisussa. Jokaisesta sanasta sai selvää, huutokaan ei särkenyt ääntä ja uskon lisäksi esitysten taltiointitekniikan menneen tuossa runsaan sukupolven ajassa suunnattomasti eteenpäin, nimenomaan langattomien mikrofonien myötä. Miksi tähän puheeseen sitten kiinnitti niin paljon huomiota? Ehkä siksi, että edellisenä viikonloppuna olin yrittänyt katsoa Kristian Smedsin Tuntemattoman sotilaan taltiointia Kansallisteatterin kohutusta tulkinnasta. Kun esitys oli yhtä möykkää ja puhe huutoa, oli lopputuloskin yhtä epätoivoista kuin sotiminen näyttämöllä. 

Näyttelijöiden puhekoulutus teatteriopinnoissa on jo Turkan ajoista lähtien ollut vain sivujuonne fyysisen kunnon ja ilmaisun kohottautumisen rinnalla. Oman lisävärinsä nykyiseen lopputulokseen antaa ns. näyttämömusiikki – vai kutsutaanko sitä audivisuaaliseksi ilmeeksi – näin usein puhtaasti puhenäytelmissäkin ”musiikki” pauhaa ilmiselvän häiritsevästi ja ennen kaikkea tarkoituksettomasti. Tätä musiikkia luovat – ei suinkaan säveltäjät- vaan erilaisten sähköisten vempaimien säätelijät. .

Musiikin ja puheen sekoittuminen on varsinkin televisiossa kiusallisen yleistä, jopa henkilöhaastattelujen taakse ajetaan musiikkitaustaa, edes lotto-tai kenonumeroita ei voida lukea ilman taustahälyä, pahimmillaan se on erilaisissa salatuissa elämissä. 

Omakohtaisesti on syytä kuitenkin miettiä, mikä osuus tässä on henkilökohtaisessa vanhenemisessa ja tästä johtuva uusien ilmaisumuotojen vieroksumisessa ja hylkimisessä, tai sitten puhtaasti kuulon heikkenemisessä.  Kysyä voi kuitenkin, onko hiljaisuus todellisuudesta pakenemista ja toisaalta jatkuva häly suojautumiskeino todellisuudesta?

Jätä kommentti

css.php